MATKA-2 FRANKFURT HELSINKI

AUTOSTOP SAKSASSA 1970 (Tämän artikkelin alkuosa löytyy nimellä: MATKA-1 MÜNCHEN-WÜRZBURG)

Varhain aamulla pääsimme ratikalla pohjoisen autobahnin eli moottoritien lähelle  ja nousimme Saksan suuremman valtatien viereen. Emme oikein tienneet,  kuinka se autostop eli liftaaminen toimi, mutta edellispäivän automatkalla olimme nähneet, kuinka nuoret liftaajat moottoritien varrella työnsivät kätensä eteenpäin peukalo ylös nostettuna. Viereemme tuli nuori pariskunta, joka oli myös menossa pohjoiseen, ja kaikki me aloitimme liftaamisen.

Aika kului, sadat autot ohittivat, mutta ei kukaan pysähtynyt, jolloin pariskunnan nainen meni kymmenisen metriä kauemmas ja alkoi liftata yksin. Nuorimies tuli juttelemaan meidän viereen ja sanoi Hallo! Hetken kuluttua kuului jarrutusääni, ja eräs hieno Mercedes pysähtyi tuon naisliftarin eteen, jolloin hänen poikakaverinsa sanoi meille saksaksi: “Auf wiedersehen!” ja juoksi hänkin pysähtyneeseen Mersuun tyttöystävänsä viereen.

Sezai ja minä hymyilimme tapahtuneelle. Autot menivät vauhdilla ohi, muutamat jopa hidastelivat, mutta kun kuskit näkivät kaksi poikaa ja isot matkalaukkumme, autot kiihdyttivät ohi. Kätemme väsyivät liftaamisesta, ja aloimme nostaa kättä vuorotellen. Olimme epätoivoisia. Puhuimme jo Frankfurtiin palaamisesta ja aioimme matkustaa junalla pohjoiseen. Yhtäkkiä kuitenkin valkoinen auto jarrutti voimakkaasti ja pysähtyi 100 metrin päässä meistä. Juoksimme matkatavarat sylissämme kuin hullut siihen autoon.

Autosta nousi kolmekymppinen muodikkaasti pukeutunut herra ja avasi takaluukun, jolloin huomasimme, että auto oli aivan uusi. Hän sanoi: “Bitte schön!” Sezo meni etupenkille,  ja minä istuin takapenkille. Lähdimme vauhdilla liikkeelle. Kuljettaja ajoi yli 120 kilometin nopeudella, ja me kalpenimme pelosta!

BIELEFELD

“Nimeni on Manfred Schwartz, mutta sovitaan, että minua kutsutaan Blackyksi”, sanoi herra. Hänen isällään oli huonekaluyritys Bielefeldissä, johon hän oli menossa. Hän näytti varakkaalta ja korkeasti koulutetulta ihmiseltä, ja hän puhui sujuvasti englantia, mikä oli harvinaisuus sen ajan Saksassa. Upouuden auton ohjauspyörässä oli kuva neljästä renkaasta. Blacky kertoi ostaneensa Audi-merkkisen auton viikkoa aiemmin ja näytti, kuinka vauhti nousi 150 kilometriin. Ilmoitimme, että meillä ei ole kiire ja sopii ajaa vaikka satastakin!

Herra Schwartz alias Blacky oli oikein puhelias saksalaiseksi. Hän kyseli tietoja meistä ja kertoi omia juttujaan. Tuntui, että meistä tuli ystäviä. Bielefeldissä hän tarjosi meille päivällisen hienossa ulkoilmaravintolassa ja päälle kahvia Westfalenin muffinssien kera, ja ajoi meidät Audilla Jugendherbergeen. Tämä vanhaa kartanoa muistuttava nuorisohotelli sijaitsi metsän keskellä muutaman kilometrin päässä kaupungista.

JUGENDHERBERGE SCHWARZWALDIN METSÄN KESKELLÄ

Saksalainen ystävämme Schwartz, lempinimeltään Blacky, tuli hotellille kanssamme ja alkoi keskustella nuoren vastaanottovirkailijanaisen kanssa. Ajattelimme, että tuo nätti neiti saattoi olla Blackyn tuttu, joten emme halunneet häiritä heitä ja kävelimme hostellin kauniille pihalle, jossa oli pieni allas. Palasimme parin minuutin kuluttua vastaanottoon, josta virkailija ilmoitti meille: ”Ystävänne lähti hetki sitten pois.” Olimme erittäin pahoillamme, ettemme voineet kiittää emmekä hyvästellä häntä.

Nukuimme hotellissa kuuluisien Schwarzwaldin metsien keskellä, söimme aamiaisen ja menimme vastaanottoon maksamaan. “Yksi huone, kaksi henkilöä ja kaksi aamiaista, kuinka paljon Deutsche Mark?” Vastaanottovirkailija katsoi meitä oudosti ja vastasi: “Ei mitään, ystävänne herra Schwartz, joka toi teidät tänne eilen, maksoi kaiken etukäteen!” Olimme täysin yllättyneitä! Emme olleet koskaan nähneet tällaista ystävällisyyttä, ja anteliaisuutta!

Meille oli aina kerrottu vanha vitsi saksalaisten tavasta hoitaa henkilökohtaisia finanssiasioita: “Saksalainen mies ja vaimo nousevat raitiovaunuun, ja kumpikin maksaa oman lippunsa!” Tämä ei tällä kertaa pitänyt paikkaansa!

Ostimme liput Bielefeldistä Hannoverin ja Hampurin kautta kulkevaan Kielin junaan. Junassa puhuimme Blackystä, ja meitä harmitti edelleen, ettemme voineet kiittää häntä. Juna saapui myöhään illalla Kielin satamakaupunkiin Itämeren rannikolla. Menimme suoraan laivalaituriin ja ehdimme illan viimeiselle Tanskan-lautalle.

TUPAKAN SALAKULJETUS

Autolautalla tapaamamme tanskalaiset nuoret sanoivat, että kannattaisi ostaa laivan verovapaakaupasta tupakkatuotteita ja myydä niitä korkeampaan hintaan Tanskassa. Kuten kaikki muut, mekin ostimme yhdet kartongit tupakkaa. Laiva saapui aamuyön tunteina Bagenkopin satamaan. Seurasimme laivassa ollutta kymmenkunnan nuoren porukkaa ja nukuimme koko joukko jossain autotallissa, jossa yösijanamme olivat tuolit.

Aamulla Sezai teki vaihtokauppaa savukekartongista pieneen käsilaukkuun laukkuliikkeesä. Sitten kävimme yhdessä kioskissa, jonka kyltissä luki Tobak. Nostin tiskille kartongin ja kyselin vanhalta, kapteeni Haddockia muistuttavalta kioskinpitäjältä: “Ostaisitteko tuon?” Parrakas setä katsoi minua pitkään ja sanoi: “Tämä on laitonta, sinulla ei ole oikeutta myydä tätä verotonta tupakkaa Tanskassa!

“Jos nyt soitan polisiille, joudut putkaan! Annan sinulle tilaisuuden välttää hankaluuksia virkavallan kanssa, mikäli myyt tämän kartongin minulle verottomalla hinnalla.” Hän ojensi joitain Tanskan kruunun seteleitä. Otin laskematta ne kruunut, ja juoksimme pois tupakkakioskilta bussiterminaaliin. 

YÖ LOTAN KOTONA

Menimme Sezain kirjevaihtokaverin osoitteeseen pienessä Nakskovin kaupungissa tarkoituksenamme juoda kuppi teetä, mikäli tarjotaan, ja sitten jatkaa matkaa Kööpenhaminaan. Sezai oli postikortilla ilmoittanut tulostamme. Omakotitalon oven avasi nelikymppinen herra ja sanoi:  “Nimeni on Harald. Tiedän, että olette tulleet tapaamaan tytärtäni Lottaa, mutta hän valitettavasti lähti poikaystävänsä kanssa ulos. Mutta tervetuloa meille sisään, meillä on juuri illallispöytä katettu!”

Sezai ja minä katsoimme toisiamme. Totta kai otimme tämän ystävällisen kutsun vastaan. Lotan isä, äiti ja me neljä istuimme ruokapöytään. Kun sanoimme, että emme olleet syönneet lämmintä ruokaa Bielefeldin jälkeen, rouva toi pyöreän kakun pöytään päivällisen jälkeen ja söimme sen kaiken!

Pariskunta hymyili ja herra Harald sanoi: ”Talossamme on tyhjä huone, voitte nukkua meillä tämän yön. Varhain huomisaamuna lähden ajamaan autolla Kööpenhaminaan, voitte tulla mukaan kyytiin!” Herrasväki puhui tanskaksi keskenään, ja Harald jatkoi:  ”Meillä on kesämökki lähellä Kastrupin rantaa. Jos haluatte, voin ajaa teidät sinne, ja voitte yöpyä siellä pari yötä!”

Emme tavanneet Lottaa, mutta hänen vanhempansa olivat niin ystävällisiä meitä kohtaan. Sanoimme heille: “Mange tak ‘paljon kiitoksia’!” Tuntui taivaalliselta saada herkullista kotiruokaa, yöpyä, päästä ilmaisella kyydillä Köpikseen sekä majoittua tanskalaisen perheen merenrantamökillä.

KÖÖPENHAMINA

Lotan isä Harald herätti meidät aamulla, ja kun muut talon asukkaat olivat nukkumassa, me lähdimme ajoissa matkaan. Parin tunnin kuluttua saavuimme Solrödstrandille, jossa perheen kesämökki sijaitsi. Isäntä otti avaimen salaisesta paikasta ulko-oven vierestä ja esitteli kahden makuuhuoneen kesähuvilan sanoen: ”Tuolla sadan metrin päässä on hiekkaranta, käykää katsomassa! Matka Kööpenhaminaan on 30 kilometriä, ja pääsette tuosta rautatieasemalta lähijunalla puolessa tunnissa.”  Lähtiessään pois hän muistutti meitä siistimään jälkemme ja jättämään avaimen siihen piilopaikkaan ulko-oven viereen. Lopuksi hän sanoi: “Farvel”, joka taisi tarkoittaa ”hei sitten!”

Pesimme likaiset vaatteemme mökin kylpyhuoneessa ja kävimme  tuulisella rannalla, josta näkyi hieno näköala Kastrupin lentoasemalle. Sitten lähdimme junalla Kööpenhaminan keskustaan. Köpis näytti olevan siisti ja viehättävä pääkaupunki. Kävimme katsomassa pronssista merenneitopatsasta, joka on kaupungin symboli, ja sitten vietimme aikaa kuuluisassa Tivoli Gardenissa ja sen värikkäässä huvipuistossa.

Seuraavana aamuna silitimme vaatteemme ja menimme takaisin Köpiksen keskustaan etsimään paikkaa, josta voisi varata juna- tai laivalippuja. Löysimme Rejsebureau-matkatoimiston ja tiedustelimme matkalippuja Tukholmaan.

Alkuperäiseen suunnitelmaamme kuului käynti kauniiksi mainitussa kuninkaallisessa Tukholmassa, josta lähtisimme parin päivän tutustumisen jälkeen Helsinkiin. Matkatoimistovirkailija tarjosi meille edulliset laivaliput seuraavaksi päiväksi: Kööpenhaminasta suoraan Helsinkiin. Ostimme liput opiskelija-alennuksella. Sitten kävimme ostamassa isosta marketista ruokaa viimeistä Tanskan-päivää varten. Huomasimme marketin hyllyllä Paşabahçe-merkkisen turkkilaisen soikean lasikannun ja ostimme sen lahjaksi Haraldin perheen kesähuvilalle. 

TUBORG BRYGGERIER -OLUTPANIMO

Kävelimme Kööpenhaminan viehättävissä historiallisessa Nyhavnin satamassa, johon oli ankkuroitu vanhoja purjelaivoja useine mastoineen sekä kalastaja-aluksia. Siellä oli myös kymmeniä ravintoloita ja kahviloita meren rannalla! Sitten menimme matkatoimistovirkailijan suosituksen mukaisesti kuuluisalle Tuborgin olutpanimolle. Siellä turistiryhmät otettiin tunnin välein opastetulle panimokierrokselle. Opas kertoi meille lyhyen yhteenvedon Tanskan ja Tuborgin panimon historiasta ja esitteli panimoa. Kierroksen päätteeksi menimme valtavan isoon salonkiin, jossa vieraille tarjoiltiin erilaisia olutlaatuja. Opas näytti meille vessojen sijainnin ja ulko-oven ja jatkoi: “Tuolta saatte alkoholitonta, keski- ja vahvaa olutta. Saatte juoda niin paljon kun haluatte, mutta ette saa ottaa mukaan! Hyvää päivänjatkoa!”

Maistelimme maukasta alkoholitonta olutta. Salongissa oli vahva oluen haju, joka muistutti urean hajua, näin ollen lähdimme pois juotuamme vain yhdet tuopit. Palasimme ajoissa huvilallemme, Solrödstrandille.

M/S FINLANDIA

Viimeisenä päivänämme Tanskassa siivosimme Haraldin perheen huvilan, asetimme ostamamme lasikannun pöydälle ja kirjoitimme pakkauksen päälle “Thank you for all!”  Lukitsimme oven, laitoimme avaimen piilopaikkaan ja lähdimme matkatavaroiden kanssa kaupunkiin ja sieltä Skandinavienkai -laivasatamaan. Laiturilla näkyi jättiläiskokoinen valkoinen laiva, jona kyljessä luki FINLANDIA. Laiva oli moderni suomalainen matkustaja-alus, jonka matkustajista suurin osa oli saksalaisia ​​ja tanskalaisia ​​turisteja sekä Suomeen palaavia nuoria suomalaisia.

Puolitoista päivää kestänellä merimatkalla tutustuimme nuoriin suomalaisiin matkustajiin ja myimme laivan kahvilassa muutaman puuvillamekon ja koruja matkustajille. Kannettava väheni hieman, ja ansaitsimme parisensataa Saksan markkaa! Nukuimme yön Pullman-istuimilla.

Minulla on mielenkiintoinen muisto tältä matkalta. Pyysimme laivamatkalla suomalaisia​​kanssamatkustajiamme opettamaan meille muutaman sanan suomea. He ystävällisesti kirjoittivat paperille suomenkieliset sanat kuten ”hello”, ”how are you?”, ”kiitos”,”kaunis päivä” jne. ja antoivat ne meille.

HELSINKI

Ihastelimme laivan kannelta upeita näkymiä laivan lähestyessä Suomen pääkaupunkia Helsinkiä saarten lomasta. Passintarkastuksessa Eteläsatamassa katsoin suomalaisten matkatovereidemme edellisenä päivänä kirjoittamaa paperilappua ja sanoin Helsingin sataman passipoliisille: “Hello -Voiettä!” Poliisi katsoi minua pitkään ja sanoi englanniksi: “Mitä sanoit?” Toistin: “Voiettä” ja näytin lapusta sen sanan ja jatkoin: ”Eikö tämä tarkoita Hello suomeksi?” Poliisi hymyili. “Katso nuorimies, joku on tehnyt pilan sinulle. Se mitä sanoit ei ole kirosana, mutta se ei tarkoita ’hello’, eikä ’how are you’! Suomen kielessä hello-sanan vastine on ”hei”tai ”terve”! Minua hävetti, ja ajattelin, että onneksi tuo poliisisetä oli ymmärtäväinen herrasmies, eikä mikään tiukkapipoinen virkamies!

THE FLYING FINN, PAAVO NURMI

Kävelimme kartta kädessä Eteläsatamasta Helsingin Olympiastadioniin, jolla pidettiin vuoden 1952 Helsingin olympialaiset. Maailmalla “The Flying Finn” -nimellä tunnetun kestävyysjuoksun olympiavoittaja Paavo Nurmen patsaan ja Stadionin tornin vierestä löytyi Stadionin nuorisomaja. Majoituimme edullisimpaan huoneeseen, jossa oli kerrossängyt kuudelle henkilölle. Jätimme matkalaukut sinne ja lähdimme ulos tutustumaan kaupunkiin.

Ensimmäinen vaikutelma Helsingistä oli: Hyvin hoidettuja 100-200 vuotta vanhan näköisiä rakennuksia, jotka muistuttivat uusklassista arkkitehtuuritrendiä sekä uusia moderneja hallintorakennuksia ja asuintaloja. Töölönlahden vehreä puistoalue sekä pieni puisto Kansallismuseon ja Eduskunnan välissä olivat hyvin hoidettuja. 

Suomalaiset eivät turhaan kutsuneet Helsinkiä Itämeren kauniiksi tyttäreksi! Kaupunki muistutti vähän saksalaisia kaupunkeja, mutta rannat ja saaret lisäsivät Helsinkiin ainutlaatuista luonnonkauneutta!

Copyright © 2021 All rights reserved Kaikki oikeudet varataan