LAPSUUSVUODET

Kun toinen maailmansota alkoi, isoisäni Ahmet muutti Elif-vaimonsa ja pienten lastensa kanssa Mustanmeren rantakaupungista Kastamonusta Istanbuliin ja sai työpaikan kaupungin sisäisen laivaliikenteen huoltotelakalla puuseppänä. Isäni Hakkı puolestaan ​​jäi kylään suorittamaan kansakoulun. Kun hän oli 15-vuotias, hän sai sedältään matkarahat ja hänet lähetettiin Inebolun rannikkokaupunkiin. Hän odotti siellä viikon sukulaistensa luona laivan saapumista.

HAKKI BABA MATKUSTI ISTANBULIIN

Edesmennyt isäni Hakkı kertoi: “Höyrylaiva tuli Trabzonista Sinopin kautta ja ankkuroitui yhden mailin päässä Mustanmeren rannikosta. Koska Inebolussa ei ollut laivalaituria, matkustajat kuljetettiin laivalle veneillä. Kahden yön ja yhden päivän matkan jälkeen laiva saapui Sirkecin laiturille Euroopan puolella Istanbulia.”

Nuori Hakkı ihasteli Bosporin upeata siluetia höyrylaivan kannelta. Ensimmäistä kertaa elämässään hän näki satojen ihmisten kävelevän kaduilla historiallisen Suurbasaarin suuntaan…

Hakkı etsi kuuluisan kastamonulaisen Hacı Bekirin konditorian Eminönüssä, jossa hänen vanhempi veljensä Mehmet työskenteli. Löydettyään toisensa veljekset nukkuivat sinä yönä liikkeen pohjakerroksessa, ja seuraavana aamuna he menivät isänsä taloon Pasabahceen, jossa puolet väestöstä oli ​​Istanbulin kreikkalaisia ja loput kastamonulaisia tai muualta Mustan Meren alueelta muuttaneita maalaisia. Hakkı asettui isänsä taloon ja opiskeli Ortaköyn teknillisessä ammattikoulussa. Opintojen ajan hän kulki joka päivä lautalla Paşabahçesta kaupungin linjoilla.

HAKKI IHASTUI ELENIIN

Hakki kertoi, kuinka hän oppi käytännön kreikan kieltä kreikkalaiselta naapuriperheeltä, jolla oli Eleni-niminen viehättävä tytär, johon hän oli ihastunut! Isäni kertoi myös, että hän oli kerran palatessaan kotiin iltalaivalla tavannut kuuluisan kirjailijan Necip Fazılin ja keskustellut hänen kanssaan elämästä ja filosofiasta. Ammattikoulun jälkeen hän opiskeli stipendillä teknillisessä lukiossa ja valmistui laitesuunnittelijaksi. Suoritettuaan asepalveluksen hän sai työpaikan Ilmailulaitokselta ja alkoi työskentelemään Etimesgutin lentokentällä, Ankarassa.

NAMIYE JA HAKKI VIHITTIIN 1949

Kırşehiriläisen Nazmiyen ja Nevşehiriläisen Hasanin esikoistytär Namiye, joka oli syntynyt Kappadokian seudulla, muutti perheensä kanssa Ankaraan 10-vuotiaana. Namiye valmistui Ankaran Kauppaopistosta ja aloitti työskentelyn johdon sihteerinä Etimesgutin lentokentällä.

Kismet eli kohtalo saneli, että kaksikymppiset Hakki ja Namiye tutustuivat toisiinsa työpaikalla, kihlautuivat keväällä 1949 ja menivät naimisiin syksyllä.

Minä synnyin Namiyen ja Hakin lapsena 50-luvulla Yeni Hayat Mahallesissa, vastapäätä kuuluisaa Ulucanlarin vankilaa Ankaran historiallisen linnakkeen puolella. Asuimme lähellä äitini vanhempia kuten myös äitini sisarukset Samiye ja Yurdagül. Meillä oli valkoinen pitkäkarvainen koira, joka seurasi meitä aina, kun kävimme ostoksilla Çıkrıkçılarissa ja Samanpazarissa.

Isäni valitteli pitkistä työmatkoista Etimesgutin lentokentälle ja järjesti itselleen uuden työpaikan maavoimien huoltoyksikössä teknillisenä piirtäjänä Akköprüssä, joka on lähempänä kaupunkia. Kun olin kolmivuotias, äitini aloitti työt pankissa, mutta parin vuoden kuluttua hänkin vaihtoi työpaikan ja meni töihin mikrobiologian laitoksen sihteeriksi Ankaran yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan.

ANKARAN YLIOPISTON LÄÄKETIETEELLINEN TIEDEKUNTA

Kansakouluiässä äiti vei minut toisinaan kesäisin mukaan työpaikalleen. Siellä viihdyin mielelläni lääketieteellisen tiedekunnan hyvin hoidetuissa puistoissa, laitoin jalkojani suihkulähteen altaaseen ja vilvoittelin. Nautin usein lounasta lääkärisetien ja -tätien kanssa. Mikrobiologian professoreista mieleeni jäivät Dr. Sabahattin Payzın, Dr Hayati Ekmen ja Dr Namık Sevük.

Kesäisin kävimme vanhempieni, naapuriperheiden ja lasten kanssa kuuluisassa Atatürkin 30-luvulla perustamassa metsäpuistossa ja vieresessä eläintarhassa. Siellä pidin eniten apinoista ja elefanteista. Kävimme perheeni kanssa myös Gençlik Parkissa eli “Nuorisopuistossa”. Siellä oli hauskaa ajaa mustalla pienoishöyryjunalla, jolla on kaksi asemaa, sekä vuokrata soutuvene tunniksi ja soutaa tekoaltaalla, jota Hakki baba kutsui Bosporinsalmeksi! Joimme samovaariteetä altaan viereisissä “Bosporin rantakahviloissa”.

MIKÄ ON PARASTA ANKARASSA?

Isä sanoi, että kun Ankarassa ei ole merta, olkoon tämän huvipuiston tekojärvi sitten meidän Bosporinsalmi! Istanbulista tänne muuttaneena hän kertoi myös kuuluisan vitsin: “Kun Ankarasta palanneelta istanbulilaiselta kysytään: “No, mikä oli parasta Ankarassa?”, kaveri vastaa: “Parasta oli saada palata Istanbuliin 8 tunnissa!” Tämä vitsi on ollut käytössä kautta aikojen, vaikka se ajomatka on lyhentynyt 4 tunniksi moottoritien ansiosta.

Kun olin 5-vuotias, matkustin bussilla äidin ja isän kanssa Istanbuliin, jossa asuimme viikon isänisäni Ahmetin ja hänen Elif-vaimonsa kaksikerroksisessa puutalossa Atikalissa vanhan kaupungin muurien sisällä. Minusta oli kiva poimia hedelmiä viikunapuusta vaarini talon takapihalla. Aamuisin vaari ja minä kävimme läheisessä leipomossa ostamassa tuoretta leipää ja melonia leipomon viereen pysäköidyn adanalaisen kuorma-auton lavalta.

VAHVAA PAPRIKAPIKKELSIÄ

Kerran isoisä ja minä kävelimme Atikalista alas kohti Balatia ja kävimme matkalla ostamassa kilon suolakurkkuja Dramanin pikkelsikaupasta. Kauppias tarjosi minulle maistiaiseksi kamalan vahvan makuista marinoitua paprikaa, ja minä rypistin kulmiani ja jouduin sylkäämään liikkeen lattialle. Silloin vaari tuli vihaiseksi, nosti kätensä pikkelsikauppiaan olalle ja nuhteli häntä: “Nyt teit väärin, kuinka sinä voit tarjota pienelle lapselle tällaista vahvaa pippuria!”

Kun äitini ja mummo menivät Grand Basaariin eli suurbasaariin ostoksille, isä, vaari ja minä menimme kaupungin linjalaivalla Prinssisaarten hiekkaiselle uimarannalle, jossa minä astuin simpukan päälle, ja jalastani tuli kovasti verta. Uimarannan valvoja sitoi jalkani tiukasti verenvuodon tukahduttamiseksi.

Toisena päivänä kävimme Osmanien valtakunnan hallituspalatsin Topkapin Seraljin pihalla sijaitsevassa Gülhane puiston pienessssä eläintarhassa, ja näimme kuuluisan elefantin nimeltä Dumbo, mutta sairastui ja kuoli pari vuotta myöhemmin.

Muistan myös, että palatessamme Ankaraan Kamil Koçin pitkänokkaisen Mercedes Benz -bussin moottori ylikuumeni Bolu-vuoren pitkässä ylämäessä. Pysähdyttyämme pitämään tauon moottorin jäähdyttämiseksi jatkoimme matkaamme.

KÄYNTI PYHÄPÄIVINÄ LÄHEISTEN HAUDOILLA

Edesmenneiden läheistemme haudoillakäynti, Bayram eli pyhäpäivinä kuului perinteisiimme. Kun kävimme äidinisän ja äidin mummon haudoilla, mummoni ja muut aikuiset rukoilivat edesmenneiden läheistemme sielujen puolesta ja me lapset sanoimme Amin.

Hautausmaalla käynnin jälkeen vierailimme sukulaisten ja läheisten ystävien luona. Yleensä olimme kotona Bayramin toisena ja kolmantena päivänä, jolloin läheiset ja naapurit kävivät vierailemassa meillä ja heille tarjottiin kahvia, teetä kotitekoista baklavaa! Lapsille annettiin suklaata ja taskurahaa Bayram-lahjaksi! Iltaisin laskin huoneessani montako suklaalevyä ja paljonko liiraa taskurahaa olin saanut ja tulin onnelliseksi! 

ANKARAN PUUTARHAKAUPUNGINOSA KEÇİÖREN

Muutimme 50-luvun lopulla tätini Samiyen tuhannen neliömetrin tontille rakennuttamaan moderniin kaksikerroksiseen taloon, Keçiörenin puutarhakaupunginosassa. Talo sijaitsi Duvardibissä 8 kilometria Ankaran keskustasta pohjoiseen. Ympärillämme sadan metrin säteellä oli vain muutama omakotitalo. Kaupungin EGO-bussi numero 8 liikennöi Ulusista puolen tunnin välein, ja odotettuaan 5 minuuttia Gazinon päätepysäkillä, bussi palasi takaisin kaupunkiin.

Tämä kaupunginosa oli erilainen kuin meidän edellinen asuinseutumme ruuhkainen Kaleiçi, eli linnakkeen seutu, jossa sadat perheet asuivat ahtaasti vierekkäin. Viikonloppuisin monet perheet kävivät piknikillä Keçiörenin puistomaisilla laaksoissa.

RAKASTAVAISTEN KUKKULA

Kun muutimme Keçiöreniin, naapurien lapset kertoivat, kuinka heillä on tapana häiritä rakastuneita pariskuntia viheltämällä ja laulamalla kovaan ääneen niin kutsutulla “Rakastavaisten kukkulalla”, puron yläpuolella. Kerran sitä tuli tehtyä: naapurin pojan kanssa lähestyimme viheltäen ja laulaen kukkulalla käsi kädessä istuvaa pariskuntaa, mutta pariskunnan mies huusi meille päin naamaa: “Nyt minä näytän teille, kuka häiritsee ketä!” ja alkoi tulla meitä kohti. Juoksimme karkuun kuin vinttikoirat konsanaan, ja se jäi meidän viimeiseksi rakastavaisten häirinnäksi! 

Naapurissamme asui silloisen harvinaisuuden, Ford Taunus -merkkisen auton omistajan, lakimies Ismetin perhe, jolla oli kauniit tyttäret nimeltä Hale ja Şule, ja painin maailmanmestari Celal Atik, jolla oli kaksi vaimoa kotona ja yhteensä kahdeksan lasta. Toisella puolella taloamme oli naapurina tuomari Hulusi-bey, sekä useita armenialaisia ​​perheitä.

ARMENIALAISET NAAPURIMME ANKARASSA

Historiankirjojen mukaan mm. kristityt armenialaiset ja kreikkalaiset olivat asuneet pitkään Vähä-Aasiassa eli Anatoliassa, ennen kuin ensimmäiset turkkilaiset eli seldzukit saapuivat Keski-Aasiasta Anatoliaan vuonna 1071 käydyn Manzikertin taistelun jälkeen.

Meillä oli hyvät välit armenialaisten naapureitemme kanssa, ja kunnioitimme toisiamme. He olivat Turkin tasavallan kansalaisia, jotka puhuivat sujuvasti turkin kieltä ja ripustivat Turkin lipun parvekkeelle aina itsenäisyyspävänä. Turkkilaisten uskonnollisina pyhinä he tulivat käymään meillä ja mummoni tarjosi heille teetä, juustopiirakkaa ja baklavaa.

Kun heillä oli omat pyhät, esim. pääsisäisenä, armenialaiset naapurimme toivat meille värjättyjä kananmunia ja suklaarasioita.

Muistan hyvin vielä nämä armenialaiset naapurimme: minun ikäiseni Varujanin, jolla oli Peugeot-merkkinen punainen polkupyörä, hänen kiharatukkaisen siskonsa Ildan, vanhempansa kultaseppä Agop-sedän ja Aysalurs-tädin sekä maineikkaan räätäli Andonin. Hän teki mittatulaustyönä pukuja ministereille ja kansanedustajille. Andon sedällä oli amerikkalaisen elokuvatähden Rita Hayworthin näköinen, punatukkainen viehättävä rouva Takü. Perheen lapset olivat kaunis tytär Diana ja minua nuorempi poika Berc.

MADAM SURPIK

Minulla on unohtumaton muisto, jonka ajatteleminenkin saa minut hymyilemään. Eräänä keväänä olin poimimassa vihreitä varhaisluumuja Varujanin perheen takapihalla hänen ja naapurin tytön Halen kanssa. Varujanin yaya eli isoäiti Surpik sai meidät kiinni itse teossa! Madam Surpik-täti huusi meille: “Te ryökäleet varastatte minun raakoja hedelmiäni!”, ja me juoksimme täydellä nopeudella puiden läpi yläpuolella olevan pienen moskeijan suuntaan.

Kun olin kansakoulun kolmannella luokalla, muutimme vanhempieni rakentamaan kaksikerroksiseen omakotitaloon läheiselle Ertuna-kukkulalle. Ehdin asua siellä kymmenen vuotta ja vanhempani kaksikymmentä vuotta.

VAARI KUOLI, MUMMO MATKUSTI MEKKAAN

Äitini isä Hasan Akdur oli värikäs mies Kappadokian seudulta. Hänellä oli tekstiililiike Kirşehirissä, ja muutettuaan Ankaraan hän vuokrasi hotellin ja toimi hotellinjohtajana ja sitten joutui konkurssiin. Elämänsä vastoinkäymisiin pettyneenä hän aloitti tupakanpolton ja välillä rakiakin maisteli. Viisikymppisenä hän opetteli putkimiehen ammattia ja toimi putkimiehenä muutaman vuoden, ennen kuin kuoli 57-vuotiaana traagisesti sydänkohtaukseen bussipysäkillä vuonna 1960.

Äidinäiti Nazmiye, joka jäi leskeksi isoisäni kuoleman jälkeen, sanoi eräänä päivänä tyttärilleen: ”Lähden pyhiinvaellusmatkalle, hankkikaa minulle lentolippu!” Koska lentokoneiden kantama ei tuolloin riittänyt Ankarasta Saudi-Arabian Mekkaan, Turkish Airlines lensi Adanasta Mekkaan englantilaisvalmisteilla isolla 50-paikkaisella Viscount-koneella, jossa oli 4 potkuria.

Matkustimme bussilla Adanaan äitini ja tätini Yurdagülin ja hänen miehensä Kazimin kanssa isoäitiäni vastaan, joka oli tulossa pyhiinvaelluksesta. Muistan Adanasta joen vertaisia syviä vesikanavia katujen varsilla sekä Mekkaan lähteviä ja sieltä saapuvia valkoisiin kaapuihin pukeutuneita pyhiinvaeltajia lentoasemalla. Paluumatkalla kotiin söin niin paljon mummon Arabiasta tuomia taateleita ja oksensin bussin taukopaikalla.

Copyright © 2021 All rights reserved – Kaikki oikeudet varataan