MATKA-3 HELSINKI-MÜNCHEN-ISTANBUL
HELSINKI-MÜNCHEN 1970
Luokkatoverini yliopiston ensimmäiseltä vuosikurssilta Feridin isoveli tohtori Yunus Müftü oli Hacettepen yliopistollisen lastensairaalan ylilääkäri. Olin Feridin kanssa käynyt muutaman kerran vierailemassa Yunuksen ja hänen vaimonsa Gülgünin Dedeman-hotellin takana sijaitsevassa kodissa Ankarassa ja tutustunut heidän poikiinsa Sinaniin ja Ali Ebadiin. Yunus ja hänen perheensä olivat edellisenä vuonna palanneet Saint Louisista Yhdysvalloista ja Bagdadista Irakista, joissa he asuivat yhteensä viisi vuotta.
Kun Yunus oli kuullut veljeltään, että olin menossa pitkälle matkalle Pohjoismaihin, hän pyysi minulta, voisinko viedä pienen muistolahjan heidän ystäväperheelleen Suomeen. Heidän läheiset ystävänsä Saint Louisista ja Bagdadista, Munir ja Helena Allahwerdi, nimittäin palasivat Helsinkiin silloin, kun Yunuksen perhe palasi Ankaraan. Yunus aikoi ostaa heille arvokkaan käsintehdyn turkoosinvärisen seinälaatan.
Vastasin tohtori Yunukselle auttavani mielelläni, ja niin hän pari päivää myöhemmin antoi minulle halkaisijaltaan 40-senttisen ja kilon painavan ison keramiikkalaattapaketin! Minä käärin sen huolellisesti kangasvaatteiden väliin, ja sain sen tuotua Helsinkiin asti rikkomatta!
Soitin Helsingissä Allahwerdin kotiin, esittelin itseni ja sanoin, että tohtori Yunus Ankarasta sanoi terveisiä ja lähetti käsintehdyn seinälaatan heille lahjaksi. Kysyin, milloin voisin viedä paketin heille. Hän puhui vanhalla osmanin ajan turkin kielellä ja vastasi yhteydenottoni olleen miellyttävä yllätys. Hän toivotti minut tervetulleeksi seuraavana iltana.
Aamulla kun lähdimme matkakaverini Sezain kanssa Stadionin nuorisomajasta kaupungille, vastaanotosta kerrottiin meille kaupungin tärkeimmät kohteet: Jean Sibeliuksen muistomerkki, Kansallismuseo, Temppeliaukion kirkko, Tuomiokirkko ja historiallinen Suomenlinnan saari, jolla on 150 vuotta vanha armeijan varuskunta ja puolustusmuurit.
Vastaanottovirkailija lisäsi vielä, että jos kävelisimme siitä etelään parisen kilometriä Mannerheimintien päähän, löytäisimme Erottajan puiston. Juuri siellä Uudenmaankadun, Fredrikinkadun ja Bulevardin tienoilla on useiden turkkilaisten turkiskauppoja, mm. Suomen turkkilaisten johtajan, Ali Osmanin turkisliike.
Kiitimme ja lähdimme kävelemään nuorisomajalta keskustaan Mannerheimintietä pitkin. Kuten kuuluisa turkkilainen poliitikko Süleyman Demirel sanoi häntä vastustaneille mielenosoittajille: ”Kävelemällä eivät kadut kulu!” Kun pääsimme keskustaan, Sezai lähti ostoksille ja minä Erottajalle.
OSMAN ALI Oy
Kun katsoin Erottajanmäeltä viistoon oikealle, näin valtavan ison liikkeen, jonka kyltissä luki Osman Ali Oy. Kävelin puiston läpi sinne, ja menin ovesta sisään. Eräs hienosti pukeutunut rouva tuli liikkeessä minua vastaan ja kysyi englanniksi: “How can I help you?” Sanoin, että halusin tavata Ali Osmanin.
“Hänen nimensä on Osman Ali”, hän korjasi. Pyysin saada tavata Osmanin. “Wait a minute!” hän sanoi ja meni takahuoneeseen. Kun tutkin liikkeessä turkiksia, huomasin, että eräs toinen rouva seurasi minua katseellaan. Kysyin häneltä, mitä ovella lukeva ”Turkis!” tarkoittaa. ”Se on englanninkielisen sanan “fur” vastine suomen kielessä”, hän sanoi.
MITÄ TURKIS TARKOITTAA?
Takahuoneesta tuli iäkäs herrasmies minua kohti. Sanoin: “Selam Osman amca, tervehdys Osman-setä, tulen Turkista, ja olet ensimmäinen tapaamani turkkilainen kahteen viikkoon.” Hän vastasi mielenkiintoisella murteella: “Huş kildigiz, isen misiz?” Ymmärsin osuuden ”Huş kildigiz”, mikä tarkoittaa lähes samaa kuin turkin kielessä ”Hoş geldiniz” ’Tervetuloa, mutta en ymmärtänyt, mitä ”Isen misiz” tarkoitti.
Kun katsoin hämmentyneenä hänen kasvojaan, hän sanoi: ”Isen misin?” Tämähän tarkoitti: ”oletko Isen?” Vastasin: ”Ei, nimeni on Ismail”. Koska tuntui siltä, että emme täysin ymmärrä toisiamme, takahuoneesta tuli johtajan tytär Güzel avuksemme ja toimi tulkkina välillämme.
MISHÄR TATAARIT -TURKKILAISIA MERIMIEHIÄ
Osman Ali selitti, että niin sanottuja Suomen turkkilaisia olivat Mishär-tataarit, jotka olivat saapuneet Venäjältä Suomeen käymään kauppaa 100–120 vuotta sitten ja jäivät sinne. ”Meillä on täällä 900 ihmisen tataariyhteisö. Meillä on moskeija Fredrikinkadulla”, hän sanoi ja kutsui minut sinne tulevana perjantaina.
Kun kysyin, miksi työntekijät tarkkailivat minua liikkeessä oudolla tavalla, hän hymyili: “Aika ajoin turkkilaisia merimiehiä tulee tänne ja pyytää taloudellista apua selittäen mitä milloinkin, kuten: ”varustamo ei maksanut palkkoja” tai ”rahaa on kadonnut Helsingin yössä…” Silloin annan heille 50–100 markkaa taskurahaa. Ehkä he epäilivät sinunkin olevan merimies”, sanoi Osman-setä.
”Osman-setä, en kyllä tullut pyytämään teiltä rahaa, mutta tuon sinulle ensi viikolla maistiaiseksi turkkilaista seesamhalvaa!” vastasin hänelle. Lähtiessäni liikkeestä sanoin: ”Görüşürüz”, ’näkemiin’ turkiksi. Hän vastasi: “Körüşkünce!”
ABDULLAH ja ÖLKÄN ALI
Menin ulos ja näin puiston toisella puolella toisen turkisliikkeen, jonka kyltissä luki N. Ali. Menin katsomaan tämän liikkeen ikkunaa, jolloin pitkä ja komea herrasmies avasi lasioven ja sanoi englanniksi: ”Welcome inside!” Kävin kohteliaisuudesta sisään. Blondi viehättävä rouva, joka näytti amerikkalaiselta elokuvatähdeltä, kysyi englanniksi: “Welcome, where do you come from?” eli ”Tervetuloa, mistä olet kotoisin?”
Vastasin: “Tulen Turkista, olen opiskelija, olin vain katsomassa näyteikkunaa”. Hän jatkoi heti tataarin kielellä: “Hoş Kildigiz, isen misiz? Olen Ölkän ja tämä herra on mieheni Abdullah Ali.” Kiitin ja sanoin, että en oikein ymmärtänyt mitä “isen misiz?” tarkoitti. Ölkän selitti, että ”isen” on tataarin kielessä ”hyvä olo” ja ”isen misiz” vastaa englannin kielen sanontaa ”how are you?” Tälloin mieleeni välähti poliitikko Bülent Ecevitin sanat: ”Esen kalınız, esenlikler”, eli ”jääkää hyvästi tai voikaa hyvin”. Näin ollen ”isen misin?” tarkoitti karkeasti “kuinka voit?”
Abdullah ja Ölkän olivat ystävällisiä minua kohtaan, vaikka sanoin, etten ole ostamassa turkiksia. Istuimme alas ja keskustelimme kuin vanhat tuttavat konsanaan. He kyselivät taustatietoja minusta ja sitten kertoivat heidän perheestään. Abdullah Ali oli serkkuja isänsä puolelta nykyisen tataariseurakunnan johtaja Osman Alin kanssa ja oli saman yhteisön edellinen johtaja. He kertoivat heillä olevan kolme lasta, yksi tytär, Suzan, ja kaksi poikaa, Akif ja Atik.
Mainitsin herrasväelle, että pyrin jatkamaan opintojani Helsingin yliopistossa, ja se selviäisi seuraavan vuoden alussa. He toivottivat onnea ja kehottivat minua käymään tervehtimässä heitä heidän liikkeessään teekupposen äärellä.
OSMAN ABDRAHIM, ENVER HAIRULLA, HAMDU HAKIMCAN ja NURI SAMARHAN
Abdullah kirjoitti joitakin nimiä paperille ja ojensi sen minulle sanoen: ”Tässä muutaman meikäläisten nimet, joilla on liikkeitä Helsingissä. Voit käydä tervehtimässä myös heitä.” Nuo nimet olivat Osman Abdrahim, Enver Samaletdin, Enver Hairulla, Nuri Samarhan ja Hamdu Hakimcan.
TULLINPUOMEN SHELLIÄ VASTAPÄÄTÄ
Illalla otin mukaan kuuluisan seinälaattapaketin, ja kävelin nuorisomajalta Allahwerdin perheen kotiin, joka sijaitsi Helsingin pääkadulla Mannerheimintiellä Tullinpuomin Shellin bensiiniasemaa vastapäätä. Munir ja hänen vaimonsa Helena ottivat minut ystävällisesti vastaan ja kutsuivat suoraan ruokapöytään. Lämmin kotiruoka jälleen pitkästä aikaa maistui herkulliselta!
Kotona heillä oli kaksi poikalasta: Nouri (Nuri) ja Pekka, jotka leikkivät kiltisti keskenään.
MUNIR ja HELENA ALLAHWERDI
Keskustelimme samalla kun söimme. Munir oli insinööri. Hän tapasi suomalaisen Helena-neidon Amerikassa, ja he menivät siellä naimisiin. Pariskunta muutti parin vuoden kuluttua työkomennukselle Bagdadiin, Irakiin, missä he asuivat tohtori Yunuksen perheen naapureina vuoden ajan. Kun Yunuksen perhe muutti Bagdadista Ankaraan, Munir ja Helena taas muuttivat Helsinkiin.
Munir avasi tuomani pyöreän seinälaatan ja sanoi: “Tämähän on hieno käsintehty lahja! Bravo, kuinka sinä onnistuit tuomaan noin ison keramiikkalaatan rikkomatta sitä? Meidänkin pitäisi ostaa vastalahja Yunukselle ja antaa se sinulle vietäväksi”.
Kysyin: ”Oletteko Kirkukin turkkilaisia, kuten tohtori Yunus?” “En ole, vaan olen kristitty turkmeeni, äidinkielemme on turkki. En tiedä tarkkaa lukua, mutta meitä on kymmeniätuhansia Bagdadin pohjoispuolella, Irakissa”, Munir sanoi. En ollut ennen kuullut tällaista! Oppia ikä kaikki!
Hän kysyi opinnoistani. Sanoin: “Koska en viime vuonna päässyt lääketieteelliseen tiedekuntaan, valitsin biologian linjan ja opiskelen tällä hetkellä luonnontieteitä yliopistossa. Tulen osallistumaan lääkiksen pääsykokeisiin ensi keväänä uudelleen.”
Helena kyseli, olinko kiinnostunut jatkamaan opintojani Helsingin yliopistossa. Hän oli nimittäin töissä siellä ja toimi ulkomaalaisten opiskelijoiden neuvonantajana. Hän jatkoi: “Tule huomenna käymään yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadulla, voin näyttää sinulle yliopiston ja luonnontieteelliset laitokset.”
REHTORIN KANSLIAAN SENAATINTORILLE
Seuraavana aamuna Sezai lähti veneretkelle Suomenlinnaan, ja minä, kädessäni kaupungin kartta, kävelin Senaatintorille päin. Löysin Helenan toimiston läheltä rehtorin kansliaa yliopiston päärakennuksessa. Hän näytti minulle luonnontieteellisen tiedekunnan rakennukset, ja kävimme sitten yhdessä tapaamassa biokemian laitoksen johtajaa professori Jorma Erkamaa Unioninkadulla ja kemian laitoksen johtajaa professori Osmo Mäkitietä Hallituskadulla.
Helena esitteli minut professoreille Ankaran yliopiston toisen vuoden opiskelijana, joka haki opiskelupaikkaa Helsingin yliopistosta. Molemmat professorit sanoivat: “Jos opiskelet vielä yhden lukukauden ja saat hyvät arvosanat, lähetä ne meille englanninkielisinä käännöksinä. Niissä dokumenteissa pitää näkyä kurssit, kurssikirjat sekä saadut arvosanat. Ja jos rouva Allahwerdi antaa positiivisen referenssin, voimme hyväksyä sinut toiselle vuosikurssille!”
PROFESSORI OSMO MÄKITIE -KEMIAN LAITOS
Biokemian laitoksen johtaja Erkama sanoi, että heillä on vain kaksi ulkomaalaista opiskelijaa, ja Kemian laitoksen professori Mäkitie sanoi, että laitoksen ainoa ulkomaalainen opiskelija nimeltä Gupta oli juuri valmistunut.
Näin jälkeenpäin ajateltuna ihmisen kohtalo oli tällä kertaa sattumista kiinni: luokkatoverini Feridin veljen, tohtori Yunuksen, ystävän Munirin vaimon, Helena Allahwerdin aloite tulisi muuttamaan elämääni!
Jätimme hyvästit matkatoverini Sezain kanssa ja sovimme, että tapaisimme viikon kuluttua Olympiastadionin nuorisomajalla. Hän lähti junalla tapaamaan ystäviään Tampereelle ja minä Hyvinkäälle. Asuin perheen kanssa, jonka tunsin ennestään. Isäntäperhe ja lapset olivat ystävällisiä ja tekivät kaikkensa minun viihdyttämisekseni. Ajelimme idyllisellä Hyvinkäällä, kävimme parilla järviseudulla lounaalla ja kahvilla, ja he veivät minut Lohjalle ja Someroon. He auttoivat minua myymään jäljellä olevat käsintehdyt puuvillamekot markkinoilla.
SUOMALAISET HYVIN VIERAANVARAISIA
Oli yllätys, että tämä perhe ja kaikki suomalaiset kohtelivat meitä näin ystävällisesti ja ilman ennakkoluuloja. Arvostin heidän rehellisyyttään ja vieraanvaraisuuttaan.
Tunnin junamatkan päässä Helsingistä katsoin ulos ikkunasta ja ajattelin, että jos Pohjois-Euroopan maat, kuten Suomi, Tanska ja Saksa, vastaanottavat tuhansia, miljoonia ulkomaalaisia maahanmuuttajia Lähi-idästä ja Afrikasta 40–50 vuoden kuluttua, ovatko he edelleen ystävällisiä maahanmuuttajille? Vai alkaako äärimmäinen nationalismi ja muukalaisviha, joka nöyryyttää maahanmuuttajia ja pitää omaa kansaa ylivoimaisena?
Elokuun lopussa alkaneen syksyn edetessä auringonvalo väheni, sadepäivien määrä kasvoi ja lehtien ruska-aika alkoi. Palattuani Helsinkiin ilmoittauduin jälleen Olympiastadionin vieressä sijaitsevan nuorisomajan edullisiin huoneisiin ja jätin kevyen matkalaukkuni hotelliin. Menin jälleen Osman Alin turkisliikkeeseen toimittamaan hänelle seesamhalvaa. Tällä kertaa työntekijät olivat kohteliaampia minua kohtaan ja kysyivät: “Mitä saisi olla kahvia vai teetä?”
SEESAM HALVA JA KIITOS TATAARIN KIELELLÄ
Joimme teetä Osman-sedän kanssa. Panin Haci Bekirin seesamhalvan pöydälle ja sanoin: “Voitte maistaa illalla kotona rouvan kanssa-” Hän sanoi “Rahmet”, ’kiitos’. Keskustelimme turkiksi niin paljon kuin pystyimme, mutta kun emme ymmärtäneet toisiamme, puhuimme englantia Osmanin turkisliikkeessä työskentelevän tyttären avulla. Mainitsin mm. olin kaynyt tapaamassa yliopiston professooreja ja että minulla olisi mahdollisuus jatkaa opintojani Helsingin yliopistossa ensi vuonna, johon Osman-setä vastasi:”
Vai niin, tyttäreni Güzelin mies, Japanin tataari Kasım, opiskeli Turkissa. Voit tavata hänet, jos tulet opiskelemaan Helsinkiin. Muuten, täällä on toinenkin Kasim, joka on tullut Mersinistä 20 vuotta sitten ja on nykyään menestynyt liikemies! Hänellä on hieno kahvila punaisten ruotsinlaivojen sataman vieressä Katajanokalla. Voit käydä siellä ja sanoa terveisiä minulta”.
Matkatoverini olisi pitänyt palata Helsinkiin jo toissa päivänä, eikä hän ollut vielä saapunut. En voinut soittaa hänelle, koska minulla ei ollut hänen keskisuomalaisten kavereidensa puhelinnumeroita. Mutta jäin edelleen odottamaan häntä Helsinkiin, kuten olimme sopineet.
Seuraavana päivänä kävelin jälleen pari kilometriä Senaatintorin kautta sata vuotta vanhalle Uspenskin ortodoksiselle katedraalille. Siinä on ison sipulinmuotoisen keskuskupolin ympärillä kymmenkunta pienempiä kullattuja kupoleita. Kävin sisällä ja totesin, että kylläpä tämä ortodoksinen kirkko on aikamoisen erinäköinen sisältä verrattuna läheiseen Tuomiokirkkoon!
Uspenskin katedraalista parinsadan metrin kävelymatkan päässä Kruunuvuorenkadulla näin kahvilan, jossa oli isot kaari-ikkunat, ja kyltissä luki Cafe Colibri.
HERRA KASIM MERSINISTÄ
Cafe Colibri näytti enemmän ravintolalta kuin kahvilalta. Lounasaika oli ohi, mutta ilmassa oli hyvän ruoan tuoksu. Menin kassalle, jolla palveli hieman turkkilaisen näköinen ystävällinen rouva. Puhuin englantia ja näytin ruokalistalta kanapadan. Maksoin ateriani, ja hän pyysi minua englanniksi istumaan. Istuin kaari-ikkunan viereen, ja kohta toinen naishenkilö toi ateriani pöytään. Kysyin englanniksi, oliko johtaja paikalla. Hän teki 10-merkin käsillään ja sanoi: ”ten minutes!”
Syödessäni herkullista kanapataa vihannesten kanssa eräs keski-ikäinen herrasmies tuli ravintolaan ja käveli suoraan kassan taakse. Ajattelin, mahtaisiko tuo näyttelijän näköinen komea mies olla herra Kasim. Ei kestänyt kauaa, kun sama herra tuli pöytäni eteen ja sanoi minulle: ”Yes?”
KUKA OLET? MITÄ HALUAT?
Sanoin hänelle: “Päivää, herra Kasim, toin teille terveisiä Osman Alilta.” Hän sanoi kylmästi “hei” ja istui tuolille vastapäätä minua. Huomasin tatuoinnin hänen käsivarressaan. Kasim sanoi: “Kerro minulle, kuka olet, mitä haluat? Keitä tunnet Helsingissä?”
Esittelin itseni ja sanoin: “En tunne ketään muuta kuin Osman Alin, Abdullah Alin ja Münir Allahwerdin. Palaan matkatoverini kanssa päivän tai kahden kuluttua Turkkiin.” Kysyin: ”Suo anteeksi uteliaisuuteni, mutta mitä tuo tatuointi tarkoittaa?” ”Työskentelin merimiehenä nuorena, ja kun kävimme Etelä-Afrikan satamassa Durbanissa, koko laivan miehistö teetti saman tatuoinnin”, hän vastasi.
Mainitsin hänelle käynnistäni Helsingin yliopistolla ja sanoin: “saatan tulla jatkamaan opintojani täällä!” Hän vastasi: “Kuuntele nuorimies, näytät fiksulta opiskelijalta, mutta älä asennoidu liikaa, sillä he eivät helposti hyväksy ulkomaalaisia opiskelijoita tänne.”
TARJOSI KAHVIA JA NÄYTTI OVEN!
Herra Kasim tarjosi kahvia ja kanelipullaa ja antoi käyntikortin ja sanoi: ”Tule huomenna samaan aikaan, niin tarjoan lounaan sinulle, tervetuloa!” Sitten hän näytti minulle oven ja sanoi, että sitä kautta pääsisin ulos.
Kävelin hämmentyneenä ulos Cafe Colibrista ja ajattelin: ”Voi hyvänen aika, tuo arvovaltaisen tuntuinen Kasim kohteli minua ystävällisesti, tarjosi kahvia ja pullaa ja pyysi huomenna lounaalle, mutta toisaalta näytti minulle oven ja melkein ajoi minut ulos!”
Kävelin Katajanokalta Olympiastadionille ja iloitsin, kun näin matkatoverini odottavan minua nuorisomajan vastaanotossa! Sezai kertoi, että oli käynyt kavereiden kanssa Oulussa saakka, ja heillä oli ollut hauskaa.
RAHAT ON LOPPU!
Vaikka koetimme matkalla säästää kuluja, rahapussi oli keventynyt, kun piti maksaa lipuista, majoituksesta, aterioista jne. Lisäksi olimme ostaneet joitakin vaatteita, Suomen lippuja, avaimenperiä ym. matkamuistoja Helsingistä vanhemmillemme ja kavereillemme. Menimme Eteläsatamaan kyselemään laivalippua Hampuriin. Sama laiva, Finlandia, millä me tultiin Helsinkiin lähtisi seuraavana aamuna Hampuriin. Ostimme jälleen edullisimmat liput ilman hyttiä ja palasimme kaupunkiin.
Halusin yllättää vanhempani ostamalla television Saksasta, mutta minulla ei ollut riittävää määrää käteistä. Kävin Helsingin Pääpostissa ja lähetin sähkeen isälleni Ankaraan: ”ISÄ, SEZAIN KANSSA MEILLE KUULUU HYVÄÄ STOP MUTTA RAHAT ON LOPPU STOP VOITKO LÄHETTÄÄ 350 DM MINUN NIMELLÄNI HAMPURIN POSTE RESTANTELLE? STOP.”
M/S FINLANDIA HELSINKI-HAMPURI
Seuraavana aamuna menimme raitiovaunulla satamaan, ja ehdimme laivaan. Kun laiva lähti, nousimme sen ulkokannelle katsomaan Helsingin upeita näkymiä. Kun katsoin Uspenskin katedraalia satamaan juuri ankkuroituneen punaisen Vikingin laivan ylitse, muistin, että minulla olisi ollut lounastreffit mersiniläisen Kasimin kanssa. Harmitti, että en päässyt käymään Cafe Colibrissa enää!
Sezai tapasi lautalla turkkilaisen nuoren miehen, joka esitteli itsensä Mehmet Özgentürkiksi Adanasta. Hänen vanhempi veljensä Ali oli näyttelijä ja hänen pikkuveljensä Nebil koululainen. Hän itse oli taidemaalari, mutta opiskeli taidehistoriaa Saksassa. Hän oli mukava taitelijamainen nuorimies.
Minä taas olin lukiossa ja yliopistossa koko ajan lukenut matematiikkaa ja luonnontieteitä, joten tietoni ja kiinnostukseni taiteesta oli varsin vähäistä. Kun minulla ei ollut paljoakaan yhteistä tuon adanalaisen taiteilijatyypin kanssa, lähdin ajoissa pullman-osastolle lepäämään ja vahtimaan matkalaukkujamme. Sezai jäi laivan kahvilaan Mehmetin ja muiden nuorten matkalaisten kanssa keskustelemaan ja oli palannut viereiseen tuoliin joskus aamuyön tunteina.
HAMBURG POSTE RESTANTE
Alus seilasi suoraan Hampurin ulkosatamaan Travemündeen pysähtymättä Kööpenhaminassa. Matkatoverini Sezai ilmoitti, että hän lähtee adanalaisen Mehmetin kanssa Aacheniin, josta hän palaa muutaman päivän kuluttua junalla Istanbuliin. Minä kävin jättämässä matkalaukkuni Jugendherbergeen, ja lähdin Hampurin pääpostiin.
Kyseltyäni onko minulle tullut rahalähetys, sain vastauksen: ”Nein”, mutta virkailija kehotti kysymään seuraavana päivänä uudelleen. Seuraavana aamuna nuorisomajan aamiaissalissa tapasin nuoren alle kaksikymppisen espanjalainen pojan Javierin. Hän sanoi, että Reeperbahnissa on kuuluisa huvikeskus Sankt Pauli, mutta hän ei uskalla lähteä sinne yksin ja kyseli lähtisimmekö siellä käymään yhdessä tänä iltana? Vastasin: “No, mikä ettei, jos minä jään vielä yhdeksi yöksi Hampuriin!
SAIN RAHAA POSTISTA
Tuo päivä oli sattumalta torstai, ja John Steinbeckin “Sweet Thursday” -kirjaa lukeneena menin toivoa täynnä poste restante -luukulle ja kysyin, oliko nimelläni saapunut rahalähetystä. Virkailija kysyi minulta nimeni ja kuinka paljon rahaa piti tulla. Ojensin passini hänelle ja sanoin: ”dreihundertfünfzig Deutsche Mark!”
Huomasin ilokseni, että virkailija alkoi kirjoittamaan passini tietoja edessään olevaan paksuun vihkoon! Siis isäni oli onnistunut vaihtamaan mustassa pörssissä 350 dm:ää saksan valuuttaa ja lähettänyt ne minulle! Saksalainen postivirkailija pyysi minua allekirjoittamaan kahteen kohtaan, ja sitten hän ojensi minulle kassakaapista ottamansa 350 saksan markkaa. Olin niin iloinen! Kävin hakemassa matkalaukkuni ja lähdin asemalle odottamaan ensimmäisen junan lähtöä Müncheniin.
Yöjuna Hampurista saapui Müncheniin aikaisin aamulla. Olin suunnitellut viettäväni seuraavan yön siellä sukulaisteni luona ja lähteväni sitä seuraavana iltana Orient Express -junalla Istanbuliin. Münchenin päärautatieasemalta menin ratikalla äitini kirşehiriläisten serkkujen Hasan ja Ihsan Kulan kotiin.
Kulan veljekset sekä heidän puolisonsa olivat jo lähteneet töihin, ja kotona oli vain kaksi lasta, joiden piti lähteä kouluun puolen päivän aikaan. Vietin aamupäivän lasten kanssa, ja he soittivat isänsä työpaikalle ilmoittaakseen, että serkku oli tullut kylään!
Keskipäivällä Hasan tuli kotiin, ja lähdimme yhdessä hänen ja hänen veljensä työpaikalle. Tämä oli iso mylly ja leipomo yhdessä, ja kyltissä luki Müller.
MYLLYN JOHTAJA HERRN MÜLLER
Kun menimme portista sisään, johtaja herrn Müller, jolla oli tyylikäs harmaa puku ja sininen rusetti kaulassaan, sattui tulemaan meitä vastaan. Kun Hasan esitteli minut, professorin näköinen johtaja kutsui meidät toimistoonsa ja sanoi minulle selvällä englannilla: ”Sit down please! I am studied at Oxford University in UK and it is a pleasure for me to speak English!”
HAMPURILAISET KATEELLISIA BAIJERILLE
Johtaja Müller jatkoi: “Tuotanto kasvaa ja tarvitsemme työvoimaa myllyssämme. Jos haluat, voit jäädä tänne ja aloittaa työt ensi maanantaina. Meillä on lähistöllä ilmainen heim-asuntola, jossa voit asua, kunnes saat vuokra-asunnon. Kuulin, että olet juuri tullut Hampurista tänne. Tiedän, että pohjoissaksalaiset ovat aina kateellisia Baijerille. München on Saksan kaunein ja rikkain kaupunki. Kunhan saadaan pian nuo metroasemat valmiiksi ja selviydytään vuoden 1972 olympialaisten järjestämisestä kunnialla läpi ilman kommelluksia, tämä kaupunki on vieläkin kauniimpi.”
UNIVERSITÄT MÜNCHEN
“Mutta tästä kaupungista puuttuu meri”, sanoin. “Olet oikeassa, jos meillä olisi meri, München voisi olla maailman kaunein kaupunki”, sanoi johtaja Müller ja jatkoi, “Poikani opiskelee toista vuotta Ludwig-Maximilians-yliopistossa. Jos haluat, voin esitellä sinut hänelle, ja voitte yhdessä mennä yliopistoon selvittämään, kuinka voit hakea opiskelupaikkaa täältä!”
Johtaja Müller sanoi, että voisin opiskella yliopistossa ja työskennellä heillä osa-aikaisena. ”Kuule nuori mies: harvoin kohtaat tällaisen mahdollisuuden elämässä, harkitse vakavasti!” hän sanoi. Vastasin: “Danke schön, mietin varmasti sitä!” Mutta minulla oli mielessä Helsingin yliopisto ykkösenä!
Seuraavana aamuna kävimme Kulan veljesten kanssa turkkilaisten omistamissa Export-Import-liikkeissä Hauptbahnhoffin seudulla. Liikkeissä myytiin valtavan isoja 51 tuuman Grundig-, Telefunken- ja Schaub Lorenz -merkkisiä televisioita. Ostin Grundig-merkkisen television ja kerroin Saksan serkuilleni, että pian vanhempani sekä naapurit voisivat katsoa televisiota meillä!
Kulat antoivat minulle useita isoja lahjapaketteja vanhemmilleni. Kun valitin heille, että minun olisi hankala kantaa kaikkia, matkalaukkua, TV-pakkausta ja lahjatavaroita, vanhin serkku Hasan totesi: ”Älä nyt valita, meidän lahjamme ovat murto-osa sinun kantamuksistasi!” Seuraavana päivänä he koko perheen voimin kantoivat minun matkatavarani ja saattoivat minut vaunuun saakka rautatieasemalla.
MEIDÄN ORIENT EXPRESS!
Matkustin tällä kertaa yksin Münchenistä Istanbuliin kahdessa päivässä ns. “Orient Express” -pikajunalla. Sirkecissä, Istanbulin rautatieasemalla tullivirkailijat pysäyttivät minut ja kysyivät: “Mitä tämä on?” osoittaen sitä TV-pakkausta! “Siinä lukee, että se on 51’ TV, ostin television vanhemmilleni”, vastasin.
Kaksi tullivirkailijaa katsoi toisiaan, ja vanhempi tullimies sanoi: ”vai niin”, ja teki kädellä merkin, “Voit poistua!” Kiitin ja jatkoin kävelemistä kohti laivalaituria toisessa kädessäni matkalaukku ja Saksan lahjat ja toisessa raskas TV-laatikko. Lähdin autolautalla Aasian puolella sijaitsevaan Haremiin.
ISTANBUL, YKSI MAAILMAN KAUNEIMMISTA KAUPUNGEISTA!
Kauniin Bosporin salmen ylitys lautalla kesti puoli tuntia, jonka aikana sain seurata panoraaman: Grand Basaarin kukkula, Sininen moskeija, Hagia Sofia – Pyhän Viisauden katedraali, kuuluisa Topkapin hallituspalatsi, edessä Neitsyttorni ja taempana Prinssisaaret, Marmarameri sekä Aasian puolella Üsküdar. Tälloin ajattelin, että Istanbul on kyllä kauniimpi kuin München! Ostin Haremin bussiterminaalista lipun ensimmäiseen Gazanfer Bilge -bussiin Ankaraan.
Bussi saapui Ankaraan aikaisin aamulla. Otin taksin kotiin, ja kun tulin talomme eteen, äitini näki ikkunasta taksin pysähtyneen ja tuli parvekkeelle ja huusi: “Voi, poikani on saapunut!” Äiti ja isä juoksivat minua vastaan ja halasivat minua kyyneleet silmissä! Näin päättyi 19-vuotiaan pojan viisi viikkoa kestänyt Suomen matka!
Copyright © 2021 All rights reserved – Kaikki oikeudet pidetään
Saatat myös pitää
